Jokaisessa bloggaajassa kiinnostaa hänen tarinansa: kuinka juuri hän on alkanut kirjoittaa blogia ja mitä motiiveita hänellä on? Niinpä aion aloittaa tämän blogin kirjoittamisen omalla tarinallani.
Olen kolmekymppinen YTM, jonka ura ei koskaan oikein lähtenytkään lentoon, ja siitä oikeastaan ajatus tähän blogiinkin lähti itämään. Mutta bear with me, aloitan tarinani hieman kauempaa.
Valmistuin Tampereen yliopistosta loppuvuodesta 2013 ja tulin oikeastaan heti valmistuttuani raskaaksi. Fataali virhe työuran kannalta, voisi joku (tai aika monikin) ajatella, mutta niillä korteilla pelataan mitä on saatu. Tai näin itse ajattelin. Olin opiskeluideni aikana tehnyt harjoittelun ja kesätöitä viestinnän parissa. Siispä ajattelin, että siitäpä minulle oiva ura. Hainkin opiskeluideni loppusuoran häämöttäessä viestinnän avoimia töitä kuin vimmattu, mutta kaikkiin paikkoihin oli satoja hakijoita ja vasta valmistuva, pienellä kokemuksella varustettu maisterintaimi ei näihin mittoihin yltänyt millään.
Siispä tein raskausajalla muita töitä ja sain vielä viimeisen kesätyöpätkän samasta viestintäajan työpaikasta, jossa olin harjoittelin suorittanut. Sen loputtua pistin vauvanpunaiset lasit päähän ja sukelsin mammavuoteen tietämättä tulevasta mitään.
Hyvin pian huomasin kuitenkin, että kotiäitiys ei ole minun juttuni. Aivoni kaipasivat muuta tekemistä ja kotityöt tuntivat kaatuvan niskaan. Vaikka mieheni yritti minua kaikin tavoin tukea ja kannustaa, koin myös olevani perheessämme painolastia, kun en tuonut yhteiseen kassaan muuta kuin minimiäitiysrahan ja myöhemmin vanhempainrahan. Onneksi siis sain lapsen ollessa noin vuoden ikäinen osa-aikaista työtä perheyrityksestämme.
Hyppäsin niin sanotusti yrittäjän saappaisiin, kun äitini sai muualta rahakkaamman työkeikan ja päästi minut pienen päiväkotialan yrityksensä puikkoihin. Hoitelin siis yrityksen hallinnollista puolta aina laskutuksesta ja hankinnoista hr-töihin. Täällä huomasin, kuinka tärkeässä roolissa työntekijät ja henkilöstöjohtaminen oikeastaan ovatkaan yrityksen toiminnan kannalta ja huomasin kiinnostukseni suuntautuvan viestinnästä hr-alalle.
Opin työssäni aivan mielettömän paljon henkilöstötyöstä ja sosiaali- ja terveysalasta, mutta haikailin silti kokoaikaista työtä. Lisäksi työnteolleni pistettiin jälleen naula arkkuun, kun äidilleni esitettiin tarjous josta ei voinut kieltäytyä, ja isompi päivähoitoalan yritys osti päiväkodin. Luonnollisesti uudella toimijalla ei ollut tarvetta kaltaiselleni hallintotyöntekijälle, joten jäin jälleen työttömäksi.
Tällä kertaa työttömyyteni kesti pidempään, lähes puoli vuotta. Puoli vuotta työpaikkojen hakemista ja jatkuvaa "ei oota" syövät kyllä ihmisen kuin ihmisen itsetunnon nolliin etenkin kun aiempi relevantti työkokemus perustuu lähinnä perhesuhteille ja harjoittelun kautta luoduille suhteille. Vaikka olin oppinut kaikenlaista, en oikeastaan uskonut itseeni. Lisäksi huomasin eräänlaisen arvoköyhyyden nousevan itsessäni. Työstä tuli ainoa merkityksellinen juttu: ilman sitä en ollut mitään ja millään muulla ei ollut väliä. Tästä en voi kuin esittää syvimmät anteeksipyynnöt puolisolleni kiukutteluista ja yleisestä nihkeilystä, lapselleni onnistuin sentään olemaan edes jonkunlainen äiti.
Lopulta sain kuin sainkin harjoittelupaikan. Pääsin tekemään erään yrityksen uutta henkilöstön koulutusportaalia. Sain tästä työstä uutta intoa, vaikka tulotasolleni se teki vain hallaa, sillä nyt hieman korotetusta työttömyyskorvauksesta piti maksaa kasvaneet päivähoitomaksut ja bensarahat. Ajattelin kuitenkin, että parempi edes jotain työkokemusta, sllä kotona olemiseen olin jo täysin kypsynyt.
Harjoitteluni päättyi kuitenkin lyhyeen, sillä äitini oli ajautunut tällä välin tilanteeseen, jossa hänen omat kätensä eivät enää riittäneet firman asioiden pyörittämiseen (hänen liiketoimensa oli kasvanut kahdella päiväkodilla). Niinpä päädyin taas ansaitsemaan rahaa perheyrityksessä. Lopullinen onnenpotku osui kuitenkin niinkin ikävään kohtaan kuin toimeentulotuen Kela-muutoksen aiheuttamaan hakemussumaan. Kela palkkasi tuota sumaa setvimään kymmeniä työntekijöitä, joista yksi olen minä.
Töitä on nyt puoleksi vuodeksi eteenpäin, mutta tärkeintä on se, että se on jollakin tasolla omaa alaa liippaavaa, kokopäiväistä ja siitä maksetaan ihan oikeaa palkkaa. Ja sitä en ole hankkinut äidin siivellä vaan ihan rehellisesti omilla ansioillani. Rinnassa läikähtää ylpeys, mutta hieman myös pelko: miten pärjään kovatahtisessa työssä, jossa monet tekevät tälläkin hetkellä ympäripyöreitä päiviä? Tämä selviää vain eteenpäin katsomalla ja menemällä sekä tekemällä. Kuten elämässä noin muutenkin.
